Minun täytyy saada tietää mihin kaikkeen pystyn vielä ennen kuin tulen lopullisesti vanhaksi. Nyt en ehdi kirjoittaa kovin paljon, sillä tämän viikon haaste pitää käynnistää. Minun haasteeni on, ei enempää eikä vähempää kuin spagaatti. Teen sen tänään, spagaattini kuvataan, harjoittelen viikon ja ensi maanantaina tehdään uusi mittaus ja saan tietää olenko edistynyt.
Minä en ole koskaan tehnyt spagaattia, yrittänyt olen, muttei siitä mitään ole tullut. Nyt testaan edistynkö, jos harjoittelen sitä viikon verran. Ei voi tietää, jos ei kokeile.
Lämmittelen ensin kunnolla venyttelemällä ja mahdollisesti naruhyppelyllä. Saapa nähdä.
maanantai 16. lokakuuta 2017
lauantai 1. marraskuuta 2014
Tennistarinoita osa 2
Joskus elämä on upeaa, joskus se haluaa näyttää julman puolensa. Ystäväni kriisin keskellä kyseli minulta voisimmeko keksiä jonkun kivan harrastuksen, ettei kaikki olisi vain synkkää ja surullista. Siispä miettimään mitä se voisi olla. Miettimiseen ei mennyt kuin vuosi. Sitten asia oli itsestään selvä: tennis, tietenkin.
Minä etsin kiivaasti vanhaa mailaani ja löysinkin sen vain huomatakseni, että se on ensinnäkin juniorimalli ja puinen. Minua ei missään tapauksessa olisi tuossa vaiheessa voinut lukea junioreihin, joten suunta oli selvä: urheilukauppaan kulki tie. Me kumpikin hankimme kalliit mailat ja Wilson -merkkiset ihan oikeat tenniskengät. Muuta suunnitelmaa meillä ei ollutkaan. Kysymys siitä missä pelaamme oli toissijainen. Jossain vaiheessa jompikumpi esitti tuon kysymyksen. Ajelimme kotipaikkakuntamme katuja ja teitä etsien sopivan tasaista ja suurta aluetta, jossa voisimme vähän kuin salassa hioa taitojamme. Joita ei oikeastaan edes ollut. Löysimme erään pesulan vierestä käytöstä poistetun leikkikentän ja katsoimme sen olevan meille sopiva paikka.
Puimme uudet hienot tennistamineet päälle ja lähdimme pallottelemaan. Se ei sujunut kuten olimme jostain syystä kuvitelleet. Maa oli kuoppainen, lyöntiteknikasta meillä oli vain kalpea aavistus ja yleisöä meillä oli vähän liikaa. Pesulan työntekijät kävivät hyvin usein ulkona joko tupakalla tai muuten vaan, kun me epätoivoisina yritimme näyttää siltä, että tämä homma on hallussa. Ei ollut. Muutaman harjoittelukerran jälkeen alkoi tuntua siltä, että tämä ei sittenkään ollut hyvä vaihtoehto. Nyt miettimään, miten tilanteen voisi korjata.
Kotikaupungissamme on useita tenniskenttiä, joita me arastelimme aluksi. Tuntui, että emmehän me voi sinne mennä kun emme mitään osaakaan. Jotenkin kuitenkin rohkaistuimme ja varasimme ajan ihan oikealta tenniskentältä. Olihan se aivan eriä kuin pallojen perässä juoksentelu siellä vanhalla leikkikentällä. Tässä tilanteessa pallojen hakumatkat tosin pitenivät, koska pelaamisemme oli sitä, että onnistuimme usein lyömään pallon joko viereiselle kentälle tai kokonaan verkkoaidan toiselle puolelle.
Jossain lähellä olevassa talossa asui mies, joka oli seurannut huitomistamme, eikä voinut olla puuttumatta asiaan. Minua ensin suututti hänen puuttumisensa meidän asioihin, mutta ymmärsin pian, että hyvää hän tarkoitti neuvoineen. Kiitokset niistä.
Jotenkin - en muista miten - päädyimme lopulta siihen, että tarvitsemme opastusta tähän hommaan, tai tämä loppuu, koska edistystä ei tapahdu, eikä nuorena käymästäni kurssista ollut mitään hyötyä. Siispä ilmoittauduimme aikuisten tenniskurssille. Se oli hyvä päätös. Paitsi niinä kertoina, kun mikään ei onnistunut, eivätkä valmentajan neuvot tarttuneet päähän. Oli ihan kamalaa välillä kun pelattiin "kunkkua", eikä yksikään lyönti ollut kelvollinen. Tai kun yritettiin pelata nelinpeliä ja pelikaveri meinasi hermostua tyhjää huitovaan kanssapelaajaansa.
Joskus kuitenkin tuli niitä onnistumisia, joitten voimalla jaksoi taas juosta ja tulla kurssille seuraavallakin kerralla. Olimme valmennuksessa muutaman vuoden ja sitten päätimme, että tästä jatketaan omin voimin. Kesällä peltaan kesäkorttilaisina niin paljon kuin vain säät ja vanhat jäsenet sallivat, talvella pelataan kerran viikossa vakiovuorolla. Kehittymistämme voisi kuvata vaikka sillä, että ystäväni totesi kerran, että tämähän tuntuu ihan oikealta urheilulta, kun hiki virtaa, eikä enää suurin osa ajasta mene siihen, että haetaan palloja kentän ulkopuolelta!
Minä etsin kiivaasti vanhaa mailaani ja löysinkin sen vain huomatakseni, että se on ensinnäkin juniorimalli ja puinen. Minua ei missään tapauksessa olisi tuossa vaiheessa voinut lukea junioreihin, joten suunta oli selvä: urheilukauppaan kulki tie. Me kumpikin hankimme kalliit mailat ja Wilson -merkkiset ihan oikeat tenniskengät. Muuta suunnitelmaa meillä ei ollutkaan. Kysymys siitä missä pelaamme oli toissijainen. Jossain vaiheessa jompikumpi esitti tuon kysymyksen. Ajelimme kotipaikkakuntamme katuja ja teitä etsien sopivan tasaista ja suurta aluetta, jossa voisimme vähän kuin salassa hioa taitojamme. Joita ei oikeastaan edes ollut. Löysimme erään pesulan vierestä käytöstä poistetun leikkikentän ja katsoimme sen olevan meille sopiva paikka.
Puimme uudet hienot tennistamineet päälle ja lähdimme pallottelemaan. Se ei sujunut kuten olimme jostain syystä kuvitelleet. Maa oli kuoppainen, lyöntiteknikasta meillä oli vain kalpea aavistus ja yleisöä meillä oli vähän liikaa. Pesulan työntekijät kävivät hyvin usein ulkona joko tupakalla tai muuten vaan, kun me epätoivoisina yritimme näyttää siltä, että tämä homma on hallussa. Ei ollut. Muutaman harjoittelukerran jälkeen alkoi tuntua siltä, että tämä ei sittenkään ollut hyvä vaihtoehto. Nyt miettimään, miten tilanteen voisi korjata.
Kotikaupungissamme on useita tenniskenttiä, joita me arastelimme aluksi. Tuntui, että emmehän me voi sinne mennä kun emme mitään osaakaan. Jotenkin kuitenkin rohkaistuimme ja varasimme ajan ihan oikealta tenniskentältä. Olihan se aivan eriä kuin pallojen perässä juoksentelu siellä vanhalla leikkikentällä. Tässä tilanteessa pallojen hakumatkat tosin pitenivät, koska pelaamisemme oli sitä, että onnistuimme usein lyömään pallon joko viereiselle kentälle tai kokonaan verkkoaidan toiselle puolelle.
Jossain lähellä olevassa talossa asui mies, joka oli seurannut huitomistamme, eikä voinut olla puuttumatta asiaan. Minua ensin suututti hänen puuttumisensa meidän asioihin, mutta ymmärsin pian, että hyvää hän tarkoitti neuvoineen. Kiitokset niistä.
Jotenkin - en muista miten - päädyimme lopulta siihen, että tarvitsemme opastusta tähän hommaan, tai tämä loppuu, koska edistystä ei tapahdu, eikä nuorena käymästäni kurssista ollut mitään hyötyä. Siispä ilmoittauduimme aikuisten tenniskurssille. Se oli hyvä päätös. Paitsi niinä kertoina, kun mikään ei onnistunut, eivätkä valmentajan neuvot tarttuneet päähän. Oli ihan kamalaa välillä kun pelattiin "kunkkua", eikä yksikään lyönti ollut kelvollinen. Tai kun yritettiin pelata nelinpeliä ja pelikaveri meinasi hermostua tyhjää huitovaan kanssapelaajaansa.
Joskus kuitenkin tuli niitä onnistumisia, joitten voimalla jaksoi taas juosta ja tulla kurssille seuraavallakin kerralla. Olimme valmennuksessa muutaman vuoden ja sitten päätimme, että tästä jatketaan omin voimin. Kesällä peltaan kesäkorttilaisina niin paljon kuin vain säät ja vanhat jäsenet sallivat, talvella pelataan kerran viikossa vakiovuorolla. Kehittymistämme voisi kuvata vaikka sillä, että ystäväni totesi kerran, että tämähän tuntuu ihan oikealta urheilulta, kun hiki virtaa, eikä enää suurin osa ajasta mene siihen, että haetaan palloja kentän ulkopuolelta!
tiistai 7. lokakuuta 2014
Tennistarinoita osa 1
Olin hyvin nuori opiskelija, kun sain ensimmäisen tennismailani. Syystä, jota en enää muista, veljeni osti sen minulle. Jos hän jonain syksyisenä aamuna herätessään saisi takauman ja mieleensä palaisi lahja, jonka on minulle muinoin antanut, joutuisin jostain varaston kätköista kaivamaan mailan esiin ja luovuttamaan sen takaisin hänelle. Noista ajoista veljeni on muuttunut. Tennis ei.
Osallistuin uuden mailani kanssa tenniskurssille. Opettajana oli nuori mies, joka juoksutti meitä kurssilaisia ympäri tenniskenttää.Tuolla kurssilla opin ainakin sen minkä mallinen tenniskenttä on, ja kuinka kauan kestää juosta se ympäri. Kulmikas oli, ja kauan kesti. Varsinkin kun jalat olivat maitohapoilla, eikä pelkkä luja tahto saanut jäseniin opettajan toivomaa vauhtia.
Lyöntejäkin harjoiteltiin jossain vaiheessa. Minä olen aina ollut kuuliainen ja kiltti oppilas.Kun tennisope sanoi, että syötössä mailan pitää mennä korvaa hipoen, minä hivoin korvaa. Ja syötin silmälasini pitemmälle kuin pallon. Onneksi korva sentään jäi, uutta olisikin ollut hankalampi saada. Silmälasit korjattiin, pienestä opintolainasta lohkesi iso pala tämän jalon urheilun lieveilmiöön.
Jos olinkin kuvitellut liikuvani viehkosti kuin gaselli keltaisen pallon perässä, mielikuva rapistui välittömästi, kun ope näytti kuvaamansa videon minusta loikkimassa järjettömästi edestakaisin kuin auton edessä poukkoileva hirvi. Outoa, miten videokamera 70 -luvulla vääristi todellisuutta.
Kurssin päätteeksi joimme limua, sitä samaa, mitä ope oli koko kurssin nautiskellut katsellessaan kun me juoksimme tai teloimme itseämme mailoilla. Kurssista jäi käteen veljen ostama maila. Kätkin sen jonnekin varastoon siksi ajaksi kun opiskelin loppuun ja valmistuin, sain työpaikan, menin naimisiin, synnytin lapset, rakensin talon ja sain työpaikasta kultaisen pinssin 25 vuoden palvelusta.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Täältä tullaan
Nyt sen sain tehdyksi: aloitin oman blogin kirjoittamisen. Hyvä minä!
Tässäpä mottoni:
"Mää en ol ninko kuus muut,
kai maar sitä pelkkä et viäl joskus o,
ko täytty erikses mainit et mää en, en ol.
Tavaline on kauhi sana.
Jos joku tavaline täytty ol,
ni kyl mää sit ole mialuiten tavalisen tollo."
Heli Laaksonen
Tässäpä mottoni:
"Mää en ol ninko kuus muut,
kai maar sitä pelkkä et viäl joskus o,
ko täytty erikses mainit et mää en, en ol.
Tavaline on kauhi sana.
Jos joku tavaline täytty ol,
ni kyl mää sit ole mialuiten tavalisen tollo."
Heli Laaksonen
Tilaa:
Kommentit (Atom)